Tää korttitalo romahtaa yksi kortti kerrallaan

Oon uskotellu pari viikkoo itelleni että kaikki on okei. Mä en oo ainut joka on sen huomannu. Mä oon oikeesti koko aika väsyny, vaikka mä olisin nukkunu mitenkä hyvät yöunet tahansa. Aamulla saatan olla suht pirtee ja hyvillä mielin lähen kouluun. Sen jälkeen kun oon ollu koulussa tunnin mua alkaa väsyttää järjettömästi ja tuntuu että voisin nukahtaa pystyyn. Mä en enää jaksa keskittyä yhtään mihinkään tai innostua mistään, haluaisin vaan päästä nukkumaan. Huijaan kroppaani että olisin kipeenä, haluan olla. Anemia ei voi olla kyseessä, rauta-arvot täysin kohdillaan.. Tänään tunnilla hyvä ystäväni vaan totes kun mietin taas vaihteeks mistä tää mun väsymys voi johtua "sulla on masennus" "ehdottomasti" "ei kun ihan oikeesti". Ei, ei voi olla. Eihän mulla oo ees varsinaisia ongelmia? Ei nyt asioiden sisällä pitäminen sitä voi aiheuttaa. Miten se muka olis mahollista, mullahan on melkein kaikki hyvin.

Tein persoonallisuustestin ja tässä tulos:
83% (19/23) - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto. 

Valitettavasti jokainen - aivan jokainen kohta pitää kohdallani paikkaansa. Ennen vain muutama olisi lievänä pitänyt paikkaansa. Miten se on mahdollista että aivan kaikki? Miten mä oon ajautunu tähän pisteeseen. Mä haluaisin vaan nukkua ja unohtaa kaiken. En kuolla, nukkua vain.

Mua ei rehellisesti sanottuna jaksa kiinnostaa kovinkaan moni asia, ne harvat jotka kiinnostaa niin niitä pääsen tekemään harvoin. Otan pienimmistäkin asioista itseeni, kuten siitä että kaverini ei kerro jotain asiaa minulle vaan jollekkin toiselle. Alan miettimään mikä minussa on vikana, miksei minulle sitä olis voinu kertoo.. Haluan päästä tästä ajatuksesta eroon. En jaksa sitä enää.

Mun yläasteaika on oikeesti ollu täyttä paskaa. Ylimielisiä katseita toisensa perään, nimittelyä, selän takana haukkumista. Huono luokkayhteishenki, kukaan ei haluais olla luokalla. Mä en ois jaksanu yhtään pidempään. Onneks mä pääsen tästä kaikesta eroon, onneks mä saan alottaa uuden elämän. Mut poistaako se "uusi elämä" tätä ahdistusta, mustasukkaisuutta tai unettomuutta? Ei välttämättä, sosiaalinen elämä lisääntyy mutta ei se tarkoita sitä etten kokisi näitä tunteita joita koen nykyäänkin. Saattaisin ajaa ihmiset tiehensä käyttäytymiseni takia. Ei kovin kaukana ole ollut että nykyisetkin kaverit kaikkoaisivat. Mulla on koko ajan se pelko että menetän kaverini, pelkään että ne ei enää jaksa mua ja mun ongelmia. Pelkään että ajan ne pois.

It's been raining for weeks now, the tears on my cheeks ain't gonna try.

 

Melkein kokonainen päivä onnellisena, hitto mitkä saavutukset mulla. Päivä. Yks vajaa päivä. Oon huomannu että mä oon onnellinen kun mulla on tekemistä; katon telkkaria, kirjotan, teen läksyjä, ihmisten seurassa joilla on hyvä päivä, luen... Heti kun kuuntelen musiikkia, olen koneella tai mietin niin alan ajatella kaikkea missä olen epäonnistunu, mikä ahistaa ja on huonosti. Kaikkia asioita joita en halua ajatella. Mä oon jopa koulussa onnellinen... Enkä jaksa iloita siitä että kohta alkaa loma, silloin aika menis entistä hitaammin. Kaikki muuttuis paskaks.

Mua alko vituttaa se, että aina kun tutustun uuteen ihanaan ihmiseen, luulen voivani kertoa tälle kaiken. Jossain vaiheessa älyän et en mä voi kertoo sille puoliakaan, vaikka luottaisinkin kyseiseen ihmiseen. Pelkään sitä että se alkaa vähätellä mun juttuja, keskeyttää/puhuu päälle, ei esitä edes kiinnostunutta vaan sivuuttaisi asiani. Haluaisin kertoa niin monia asioita useimmille ystävistäni, mutta miten kerrot kun pelkäät toisten reaktiota. Mun elämä on alkanu tuntua feikatulta, epätodelliselta. Nykyään en kerro ihmisille mitään, käperryn kuoreeni ja esitän. Näyttää että kaikki olis okei - onnistun välillä huijaamaan itselleni että näin on, mutta sitten älyän todellisuuden. 

Miten tässä näin kävi? Mä olin pari kuukautta täysin onnellinen, sen jälkeen kun pääsin "masiskaudesta" ohi. Aattelin että osasyy oli talvi ja sen takia ahisti normaalia enemmän. Minkä takia musta tuntuu nyt tältä? Talvella ei ollut kovin kauaa että olisin menny terkkarin juttusille.. olin jo menossa kunnes pääsinkin siitä yli. Onneksi. Kertokaa miten mä muutan ajattelutapani? Miten pääsen epäonnistumisen- ja jätetyksitulemisen pelosta? Ehkä rohkaistun tänään kertomaan hyvälle kaverilleni että tykkään myös tytöistä.. Pakko. Se on pyörinyt mielessäni jo pidemmän aikaa, en voi siirtää sitä enää. 

"It's been raining for weeks now, the tears on my cheeks ain't gonna try, 'cos the sun fell from my sky. And they say that life goes on, and you must be strong. But you know, there is something wrong. All the beauty's gone. Do you know what it's like, when it falls on you and you try to carry on."

Torn apart at the seams and my dreams turn to tears, I'm not feeling this situation.

Olihan tää eläminen ihan kivaa ja siedettävää muutamia kuukausia, ei mikään ihme että jonkinlainen ahdistuskausi taas vaihteeks. Tieto loman alkamisesta lohduttaa, mutta en jaksa miettiä sitä. Haluaisin vain nukkua, nukkua ja vielä kerran nukkua ja herätä kesälomalla tai olla heräämättä ollenkaan. Haluaisin nukkua ja nähdä ihanaa unta jossa kaikki olisi hyvin. Nukkua, katsoa hyviä ohjelmia/leffoja, kuunnella musiikkia ja unohtaa muu maailma.

Ihmiset. Syy miks mua ahistaa. En tunne kuuluvani tänne, kaikki muut ovat toiselta planeetalta. Ne ei ymmärrä mua tai mun juttuja. En tiiä tunnenko yhtään ihmistä johon voisin luottaa 100% - tai sellaista jolle voisin kertoa kaiken rehellisesti. Haluaisin hyvän tukiverkoston ympärille, sen avulla jaksaisin. "Parhaalle kaverilleni" en viitsi tai halua puhua ahdistuksestani, koska pelkään reaktiota. Hänen koko elämänsä on ollut melko rankkaa ja sen takia ehkä pelkään sitä että hän vähättelisi ajatuksiani ja ongelmiani. Se taas lisää ahdistusta kun mietin että muilla on paljon vaikeempaa ja valitan omista ongelmistani, jotka on melko pieniä joidenkin ongelmien rinnalla. Mua ahistaa se että mä kuuntelen uskollisesti mitä mulle sanotaan, mut sitten mua ei kuunnella - keskeytetään, kysytään "ai mitä?" tai vaihdetaan puheenaihetta. Kieltämättä se loukkaa ihan jonkin verran, vaikka puhun paljon niin oletan että sen verran edes viitsittäisiin nyökkäilemään ja esitettäisiin kuuntelevaa.

Koulussa meitä on muutaman hengen porukka, jossa "paras kaverinikin" on. Vietämme päivät käytännössä keskemme. Hyviä ystäviäni asuu reilun sadan kilometrin päässä ja näen heitä harvoin, eli käytännössä 'tukiverkostoni' on pieni. Siihen lisätään se että nykyään täällä asuvien kavereiden jutut alkavat olla niin erilaisia kuin omani. Riita saadaan aikaiseksi melkein jokaisesta asiasta. HALUAN POIS TÄÄLTÄ. Pelkään että yleensäkkin kaikki kaverini jättävät minut tai eivät pidä minua tärkeänä. Kaukana asuvat kaverit eivät ole pitäneet juuri yhteyttä, entä jos niitä ei kiinnosta mun seura? Ne kuitenkin on kiinnostuneita enemmän mun parhaasta kaverista.. sille soitellaan mut mulle ei. Miksi? Mehän ollaan tunnettu kauemmin, paras kaverini on tuntenut heidät reilusti alle puoli vuotta. Mikä minussa on vikana, miksen kelpaa? Miksei minuun pidetä yhtä aktiivisesti yhteyttä? Haluan kaikki asiat siten miten ne olivat ennen, haluan saada ystäväni takaisin samanlaisina.

Missä on se tyttö jonka joskus tunsin? Haluan elämäniloisen, asioihin positiivisesti suhtautuvan tytön takaisin. Mua ärsyttää se kun ihmiset (tuntemanikin) ovat sitä mieltä että on naurettavaa valittaa pienistä asioista. Se on naurettavaa kun valitetaan melko pienistä asioista ja niistä tehdään ongelmia. Okei, osittain itsekin teen asioista isompia mitä ne ovat, mutta silti.. joillekkin jotkut asiavat ovat raskaampia kuin toisille, joidenkin luonteenpiirteet edesauttavat ongelmien kasvamista, ympäristö tekee asioista raskaampia. Suosittelen ihmisiä miettimään ennen kuin avaa suutaan.

You gotta stay strong when everybody wants you to fail.

Heräsin, kaikki oli okei. Valvoin puoli tuntia - kaikki ei ollut okei. Aloin miettiä eilistä ja sitä kuinka paljon söin. En tiedä mistä tää johtuu, en ole vähään aikaan ollut tyytymätön vartalooni. Ala-asteella tyytymättömyyttä oli melko paljon ja osa syy saattoi olla pieni piikittely jota joskus tapahtui - en kokenut sitä kiusaamisena, ihme kyllä. Rakastan sitä että ihmisellä on muotoja, ja jotain mistä ottaa kiinni. En ihannoi laihoja ihmisiä, silti tällä hetkellä haluaisin olla laihempi. Haluaisin syödä vähemmän. Joskus mulla oli kausia jolloin unohdin syödä, sitten taas tuli se että söin koko ajan jotain - valehtelematta. Nykyään kotona saatan syödä vaikka ei ole edes nälkä. Muualla minulla ei ole mitään ongelmia syömisen kanssa. Koen syyllisyyttä siitä että taas minä syön ylimääräistä..

Haluan päästä eroon tästä ahdistuksesta joka aina välillä valtaa mieleni. Miksen vain osaa olla onnellinen? Haluan olla. Minua ärsyttää kuunnella kun oikeasti laihat - tai normaalipainoiset nuoret valittavat kuinka lihavia he ovat. Itse kuulun juuri ja juuri näihin normaalipainoisiin, jotka omaavat mahaa mutta siitä huolimatta en valita siitä että "olen lihava" - valitan ja ahdistun siitä miten paljon syön. Media on isona syynä nuorten ulkonäköpaineisiin, aivan varmasti. Jatkuvasti törmää laihdutusmainoksiin, langanlaihojen mallien kuviin ja kaikkeen muuhun vastaavaan. Haluan mahtua täydellisesti farkkuihini, mutta en silti halua laihtua. Se on järkyttävää kun kuuntelee ala-asteikäistenkin tyttöjen juttuja heidän dieeteistään - kyllä DIEETEISTÄ. Ei sen ikäisenä kuuluisi miettiä laihduttamista (ei minkään muunkaan ikäisenä, silloin vain jos oikeasti olisi ylipainoinen).

Tiedän, minulla on monen monta vuotta jäljellä. Minun ei tarvitse seurustella vielä. Minulla ei tarvitse olla sitä omaa kultaa - uskon että ihminen pystyisi selviämään ilman sitäkin. Siitä huolimatta haluaisin ihmisen jota voisin halia, jonka kainaloon voisin käpertyä itkemään jos minulla on pahaolo. Haluan ihmisen jonka edessä voin olla täysin oma itseni, jolle ei tarvitse valehdella tai jättää kertomatta asioita. Ihmisen joka hyväksyy minut kaikkine virheineni ja huonoine puolineni. Kaikenlisäksi olen valikoiva, minulle ei todellakaan kelpaa kuka tahansa. Ehkä vaatimukseni ovat liian korkeita, tai sitten sopivaa ihmistä ei löydy - entä jos en löydä sellaista ikinä? Entä jos jään ikisinkuksi? En halua ajatella sitä.

Luulisi että olisi paljon vaihtoehtoja kun tykkää työistä ja pojista, mutta ei se tunnu siltä. Tuskin edes uskaltaisin kertoa jollekkin tytölle, että tykkäisin hänestä - ellen tietäisi että hän on vähintään bi. Pelkään sitä että minut torjutaan. Ja lisäksi tunteista puhuminen on minulle vaikeaa. En uskaltaisi kertoa kaverilleni tykkääväni hänestä, koska pelkäisin ystävyytemme muuttuvan tai loppuvan..

Haluaisin kertoa muutamille hyville kavereilleni tykkääväni myös tytöistä. Pelkään että väliemme muuttuvan, tiedän että asia olis niille okei, mutta entä jos se vaikuttais siitä huolimatta meidän kaveruuteen? Entä jos ne alkais miettiä olemistaan seurassani?

ps. yksi ihanainen lukija♥

Let the rain wash away all the pain of yesterday.

"- Joskus ihmisenä oleminen tuntuu niin vaativalta. Tee sitä, tätä ja tuota. Valmistu peruskoulusta, lukiosta, yliopistosta. Tiedä jo viisivuotiaana, mikä sinusta tulee isona. Tuntuu, että elämä on pelkkää tikapuilla kiipeämistä, Heta huokaa.

- Siltä se tosiaan joskus tuntuu, sanon. - Koskaan ei saisi pysähtyä tai katsoa alas." (Terhi Rannela - Jäämeri, jäähyväiset ja minä)

Elämä on vaikeeta, mä oon huomannu sen. Tosin, tarkemmin kun alkaa miettimään sitä niin ei se edes ole. Kaikki asiat tekee ja ajattelee vaikeesti eikä mikään mee miten pitäis mennä. Yleensä ajattelen positiivisesti ja tiedän että tulevaisuudessa mulla tulee olemaan enemmän hyviä kuin huonoja päiviä, mutta viimeisen puolen vuoden aikana musta on tullut jollain tapaa onnettomampi.. Vaikka olen ollut lähes täysin oma itseni ensimmäistä kertaa elämässäni. Ajattelen että ei mun kaverit välitä minusta, ei ne edes pidä yhteyttä (käytännössä kaikki asuu eri paikkakunnalla), ne pitää enemmän mun yhestä hyvästä kaverista, ne vaan esitti et oon niille tärkeekin.. Tiiän mun asenteessa on vikaa, miks mä edes vertaan itteeni mun hyvään kaveriin? Miks helvetissä? - Se vetää kaikki ihmiset puolelleensa, se näyttää muiden silmissä täydelliseltä. Se on laiha, vetää jätkiä puoleensa.

Oon aina ollu keskiverto opiskelijana ja muutenkin ihmisenä. En koskaan ole ollut erityisen hyvä missään, joko keskiverto tai sitä huonompi. Olen alisuoriutuja, tiedän että pystyisin parempaan mutta en jaksa yrittää vaikka haluaisinkin. Haluaisin saada motivaatiota ja voittaa laiskuuteni. Haluaisin päästä eroon epäonnistumisen pelosta ja epävarmuudesta itseäni ja mielipiteitäni kohtaan. "Roolin taakse piiloutuminen ei ole koskaan tuottanut tuskia Ellille. On helppoa, kun ei tarvitse sanoa omia mielipiteitään ja paljastaa epävarmuuttaan vaan voi vapaasti laukoa toisen kirjoittamaan tekstiä. Ei vastuuta sanomisistaan, ei tykytyksiä sydämmessä, ei vesiputouksia kainaloissa." (Kirsti Kuronen - Piruettiystävyys) Tahtoisin kertoa mielipiteeni ilman minkäänlaisia ongelmia, en mä sitä oo täällä pystyny koskaan tekemään.. ehkä sitten syksyllä kun muutan? Aion ainakin yrittää ja tiedostaa paremmin sen että kukaan ei ole jättämässä minua yksin.

Tuntuu tyhmältä valittaa (jos tätä edes valittamiseksi voi sanoa) asioista, koska elämässäni on kaikki pääasiassa hyvin.. Joillain on oikeita ongelmia ja minä valitan siitä että tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin ennen, en tiedä mitä ajattelen ja kenestä, epäonnistumisen pelostani ja muusta mahdollisesta. Tulee huono omatunto kun alkaa miettiä että monet ihmiset kärsivät nälkää, kokevat väkivaltaa, menettävät läheisiään, ovat köyhiä.. Vihaan heikkouttani. Joulun jälkeen tajusin että olen heikko. 

Mua ahisti pari kuukautta putkeen, se oli kamalaa. En saanu nukuttua kunnolla sinä aikana, en nukahtanu yhtenäkään iltana ennen kello 3.00. Silmiin koski ja halusin nukkua, en vaan pystyny nukkumaan. Sitten kun viimein nukahdin näin painajaisia tai heräsin muutaman tunnin päästä. Kouluun herääminen oli tuskaa, muutamia kertoja hyvä kaverini (sama kuin aiemmin mainitsemani) kyseli onko kaikki okei - on mua vaan väsyttää. Ei ollut, mutta en jaksanut tai voinut kertoa hänelle ettei ollut. Istuin päivät käytävillä kuulokkeet korvissani, puoliunessa. Elämäni pyöri - ja pyörii tietokoneen, koulun, koiran, kirjojen ja musiikin ympärillä. Etäännyin kavereista. Mua vitutti ihmiset täällä, halusin muuttaa jo. Siihen lisättiin monen monta muutakin asiaa niin katastrofin täydelliset ainekset. Muiden silmiin näytti siltä että kaikki oli hyvin, koulukin alkoi mennä paremmin. En tiiä miten mä pääsin yli, pääsin vaan.

Hyvää vappua ! ♥

En tiedä, miltä nyt tuntuu, tai kuka mun mieltäni määrää.

Voisin kirjoittaa jotain itsestäni. Olen 1995 syntynyt tyttö, joka yrittää löytää itseään ja persoonaansa. Matka on vasta alussa, eikä tietoa ole milloin löydän suurimman osan itsestäni - jos löydän ollenkaan. Jos täytyy alkaa luokittelemaan olen bi, vaikka vähän aikaa sitten yritin vielä itselleni muuta väittää mutta en mä sitä voinu enää iteltäni mennä kieltämään. Ja miks pitäis edes?

Rakastan eläimiä, musiikkia, valokuvaamista (+mustavalkoisia valokuvia), ystäviäni, lukemista, ulkoilua, kesää, psykologisia kirjoja, perhettäni, ruutukuviota, kiroilevaa siiliä, villasukkia, suklaata... lista jatkuis loputtomiin.

Ennen olin sosiaalinen - tai ainakin kuvittelin niin, todellisuudessa en tainnut olla. Tyydyin siihen mitä muut sanoivat, tyydyin muiden mielipiteisiin. Loppujen lopuksi aloin ajattelemaankin että ne olisivat omia mielipiteitäni. Se oli ehkä elämäni pahin virhe. Reilu puol vuotta sitten älysin et en mä voi aina tehä niin kun mä oletan muiden haluavan. Todennäkösesti pelkäsin sitä että mun kavereita ei enää oltais jos kertoisin tykkääväni jostain vaatteesta tai bändistä? En tiedä. Ala-asteen aikana ystävyyssuhteet vaihtuivat aika paljon (lukuunottamatta yhtä kaveriani joka on vieläkin) ja yhtenä päivänä tykättiin toisesta ja yhtenä oltiin vihoissa toisen kanssa. Muista juoruiltiin, haukuttiin selän takana ja koulussa oltiin kavereita.. Onneks nuo jäi omalta osalta aika pitkälti sinne ala-asteelle, mut kaikilla ei.

ps. Mira ei ole oikea nimeni, sitä tuskin tulen täällä blogissa paljastamaan.