Olihan tää eläminen ihan kivaa ja siedettävää muutamia kuukausia, ei mikään ihme että jonkinlainen ahdistuskausi taas vaihteeks. Tieto loman alkamisesta lohduttaa, mutta en jaksa miettiä sitä. Haluaisin vain nukkua, nukkua ja vielä kerran nukkua ja herätä kesälomalla tai olla heräämättä ollenkaan. Haluaisin nukkua ja nähdä ihanaa unta jossa kaikki olisi hyvin. Nukkua, katsoa hyviä ohjelmia/leffoja, kuunnella musiikkia ja unohtaa muu maailma.
Ihmiset. Syy miks mua ahistaa. En tunne kuuluvani tänne, kaikki muut ovat toiselta planeetalta. Ne ei ymmärrä mua tai mun juttuja. En tiiä tunnenko yhtään ihmistä johon voisin luottaa 100% - tai sellaista jolle voisin kertoa kaiken rehellisesti. Haluaisin hyvän tukiverkoston ympärille, sen avulla jaksaisin. "Parhaalle kaverilleni" en viitsi tai halua puhua ahdistuksestani, koska pelkään reaktiota. Hänen koko elämänsä on ollut melko rankkaa ja sen takia ehkä pelkään sitä että hän vähättelisi ajatuksiani ja ongelmiani. Se taas lisää ahdistusta kun mietin että muilla on paljon vaikeempaa ja valitan omista ongelmistani, jotka on melko pieniä joidenkin ongelmien rinnalla. Mua ahistaa se että mä kuuntelen uskollisesti mitä mulle sanotaan, mut sitten mua ei kuunnella - keskeytetään, kysytään "ai mitä?" tai vaihdetaan puheenaihetta. Kieltämättä se loukkaa ihan jonkin verran, vaikka puhun paljon niin oletan että sen verran edes viitsittäisiin nyökkäilemään ja esitettäisiin kuuntelevaa.
Koulussa meitä on muutaman hengen porukka, jossa "paras kaverinikin" on. Vietämme päivät käytännössä keskemme. Hyviä ystäviäni asuu reilun sadan kilometrin päässä ja näen heitä harvoin, eli käytännössä 'tukiverkostoni' on pieni. Siihen lisätään se että nykyään täällä asuvien kavereiden jutut alkavat olla niin erilaisia kuin omani. Riita saadaan aikaiseksi melkein jokaisesta asiasta. HALUAN POIS TÄÄLTÄ. Pelkään että yleensäkkin kaikki kaverini jättävät minut tai eivät pidä minua tärkeänä. Kaukana asuvat kaverit eivät ole pitäneet juuri yhteyttä, entä jos niitä ei kiinnosta mun seura? Ne kuitenkin on kiinnostuneita enemmän mun parhaasta kaverista.. sille soitellaan mut mulle ei. Miksi? Mehän ollaan tunnettu kauemmin, paras kaverini on tuntenut heidät reilusti alle puoli vuotta. Mikä minussa on vikana, miksen kelpaa? Miksei minuun pidetä yhtä aktiivisesti yhteyttä? Haluan kaikki asiat siten miten ne olivat ennen, haluan saada ystäväni takaisin samanlaisina.
Missä on se tyttö jonka joskus tunsin? Haluan elämäniloisen, asioihin positiivisesti suhtautuvan tytön takaisin. Mua ärsyttää se kun ihmiset (tuntemanikin) ovat sitä mieltä että on naurettavaa valittaa pienistä asioista. Se on naurettavaa kun valitetaan melko pienistä asioista ja niistä tehdään ongelmia. Okei, osittain itsekin teen asioista isompia mitä ne ovat, mutta silti.. joillekkin jotkut asiavat ovat raskaampia kuin toisille, joidenkin luonteenpiirteet edesauttavat ongelmien kasvamista, ympäristö tekee asioista raskaampia. Suosittelen ihmisiä miettimään ennen kuin avaa suutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti